Poju pääsi kuin pääsikin erityisen tuen piiriin. Äidinkieli yksilöllistettiin ja enkku vielä harkinnassa yksilöllistetäänkö vai pitäisikö helpotettu kirja vain ottaa ensi vuodelle. No Pojulta kun kysyy niin missään nimessä hän ei halua mitään helpotettua kirjaa saatika sitten omia tavoitteita :(

Välillä kyllä tuntuu mitä ihmettä mä oikein noiden lasten kanssa teen.. Pojulla menee matikka, äikkä ja enkku päin prinkkalaa. Eikä mitään apua halua ottaa multa vastaan. Kovasti oon yrittänyt myös valaa siihen uskoa "kun opettelet niin kaikki sit muuttuu vielä helpommaksi" Kun vain itsekin tietäisin milloin se tulee niin käymään. Viimeiset pari viikkoa on ollut yhtä tuskaa läksyjen teko (lomafiiliskö vaivaa jo) ja vielä olisi matikan koekin tulossa ennen lomaa... poloinen vaan ei tunnu ymmärtävän jakolaskuja, eikä varsinkaan sanallisia tehtäviä..

Miten ihmeessä mä nyt valaisin siihen yrittämisen intoa?  Olen kertonut myös, että vain hän voi vaikuttaa omaan koulunkäyntiin. Ja jos ei ala parempia saavutuksia tulla (siis tarkoitan että hyvä olisi jos kokeesta tulisi 7 ja ymmärtäisi asiat) niin silloin hänen pitää hyväksyä ne e-kirjat tai pienluokka tai luokka-asteen kertaaminen. Välillä näyttää ettei hän edes yritä.... Sanakokeisiin hyvin harvoin lukee... en edes tiedä mitä numeroita niistä tulee, kun eivät kotiin asti kantaudu. Kokeisiin tuskin koskaan...

Olisi joskus niin hienoa selittää ajankuluvan pelikoneisiin tai televisioon, mutta kun ei siihenkään pysty vetoamaan... Lapset telmii päivät pitkät pihalla yhdessä touhuten tai sitten touhottaavat sisällä.. No onneksi edes liikuntaa saavat :) vaikka se koulu tuntuu retuperälle jäävän.

Santun koulukin tuntuu tökkivän. Matematiikan ymmärtää :) ainakin toistaiseksi vielä. Mutta lukeminen ja kirjoittaminen... voihan tuskan taival. Konsonantit rupeavat pikkuhiljaa hahmottumaan sanoista ja lauseista, mut mikähän vaikeus on vokaaleissa.. Ne tuottavat tuskaa ja ovat toistuvasti jotain ihan muuta kuin pitäisi.. Huomattavissa myös sanan arvausta, ei vaan jaksaisi lukea loppuun.. Yllissä taas unohtuu toistuvasti tekstikirja kouluun, sit vaan pitää arvailla et mitäpä siihen vastaisi... Voihan elämän kevät sentään.

Piippana edistyy omassa puheessaan. Puhuu melko selkeästi (näin vanhemman korvaan) mutta onhan puheessa sen verran vielä aukkoja ettei hän pääse ikätason tuntumaan vielä.. Noh nyt olisi neurologin aika tulossa, niin pääsee asiantuntijan arvion saamaan että mitäs mieltä hän on

Mutta vaikka tämä elämä nyt tuntuu olevan taasen jälleen hyrskyn myrskyn, niin kyllä mä iloinenkin olen lapsista. Ne puhaltaa niin ihanasti yhteen hiileen (hyvissä kuin huonoissakin jutuissa). Muistavat käytöstavat koulussa (tai sit mulle ei kerrota) Suhtautuvat kaikkeen uuteen niin innokkaasti (kun itekin pystyisi) ja ottavat muut huomioon. Kyllä varsinkin näin kun kiukuttaa paljonkin, niin tuntuu helpottavalta ajatella kuinka paljon heissä on hyviä puolia. Ei me vanhemmatkaan taittu hirveen fiksuja koulussa olla, joten odotettavissa olikin jo ettei lapsetkaan aivan helpolla pääse eteenpäin. Toivoihan sitä, helpompaa koulunkäyntiä, mutta kaipa se oppiminenkin liian paljon geeneissä oli sitten kiinni. Sitä vaan pelolla odottaa Piippanan koulun aloitusta ja miettii jo kuumeisesti miten hänen alku opetus suunnitellaan alkamaan. Voi kun tietäisi kannattaisiko eskari aloittaa jo ensi vuonna ja pitää 2vuotta eskarissa... mutkun sitä vaan ei taas tiedä etukäteen...