Niin, joskus sitä on miettinyt miksi juuri minulle tuli lapset joilla jokaisella on puheentuoton vaikeus. Miksi minulle annettiin suuri vastuu kantaa heidät elämässä eteenpäin.

Muistan elävästi ensimmäisen foniatria osasto jakson, jolla Poju ja Santtu olivat yhtä aikaa. Ikävä oli suuri kun päivittäin ei omia lapsia nähnytkään. Olinhan tottunut lasten kanssa vähintään yöt olemaan yhdessä. Foniatrialle oli sen verran pitkä matka etten jaksanut joka päivä sitten käydä, ja olihan mulla vielä pienen pieni Piippanakin mukana. Osasto jakso meni hyvin vaikka ikävä oli suuri. Lopulta tuli se odotettu loppupalaverin aika ja pöytään käydessä kysyttiin voiko kuntoutusohjaaja olla mukana. Kuntoutusohjaaja istahti pöytään ja silloin mä näin sen.. Dysfasia.. maailma pysähtyi hetkeksi. Tuli hetkeksi olo, että näinkö huonosti meidän asiat olikin, vaikka kaiken piti ihan hyvin olla. Koko palaverin mä kuuntelin kyllä tarkasti, mutta kaikki unohtui suurinpiirtein siinä vaiheessa kun pihalle lähdettiin. Sitä vaan mietti, et mun rakkaat lapset on nyt tosi isoissa vaikeuksissa. Kotia päästyä sitä sitten vain mietti ja luki dysfasiasta. Yritti hankkia mahdollisimman paljon tietoa ja ymmärtää, ettei meidän maailma siihen kaadu.

Varmaankin vuoden verran minulla meni, että lopulta tajusin mistä oli kyse. Tai paremminkin hyväksyin sen, että lapset nyt saivat diagnoosin ja se tulee helpottamaan vain meidän elämää. Pitkän aikaahan mä olinkin etten muille kertonut kuin lähipiirille miksi poikien puhe on niin epäselvää.

Nyt voin sanoa että iloitsen siitä jos joskus pystyn kertomaan, että lapsillani on dysfasiaa. En häpeä asiaa ja saan muutkin ymmärtämään ettei se tartu. Se on ja pysyy, vaikka ikä tuo (toivon mukaan) helpotusta.