Nyt olisi pilkunviilausta vaille Piippanan vammaistukihakemus valmis kelalle laitettavaksi.

Vaikka olenkin jo vuosia täyttänyt vammaistukihakemuksia, niin aina sama ongelma. Mikä on normaali lapsen kehitys? Mistä sitä kaikkea voi tietää, onko oman lapsen kehitys jossain viiveistä vai kuuluuko ongelma kumminkin lapsen temperamenttiin. Miten päättäjä, joka lasta ei edes koskaan näe, voi tehdä valinnan onko ihan normaali lapsen oireita vai pitäisikö kumminkin myöntää vammaistuki.

Piippanallakin kun hankaluus on vain puheentuoton puolella, mutta sitten on näitä liitännäishankaluuksia. Esim: Joka ulkoiluun lähdön kanssa käymme 20min äiti-piippana ottelun. Piippanaa ei kiinnosta pukea, lähtee karkuun, touhuaa muuta, suuttuu tai tekee kaiken vaan hankalaksi. Jos taas  puen väkisin-> seurauksena yleensä hirveä huuto ja raivoaminen, lopulta vaatteet lähtee päältä ja menee rauhoittumaan. Olemme siis samassa vaiheessa pukemisen kanssa kuin jos emme olisi edes aloittaneet. Ulkovaatteet pitää kumminkin pukea vähintään 3kertaa päivässä. Onneksi nyt tulossa kesä ja vaatteita tarvitaan vähemmän. Olisi ihanaa jos pukemishaasteen voittaisi kesän aikana äiti.

Toinen hankaluus meille tuli viime syksyn aikana. Syöminen... Mä en vain voi ymmärtää miten kaikki ruokaisesta alle 3vuotiaasta voi yhtäkkiä kehittyä nirsoileva yli 3vuotias. Jos Piippana olisi ainut joka jättää ruuat toistuvasti syömättä niin voisin ymmärtääkin, mutta kun Santulla oli aivan sama ongelma silloin pienempänä. Piippana pikkuhiljaa jätti ruokavaliostaan pois kaikkea. Tällä hetkellä ruokavalioon kuuluu enää pastat, jauheliha, jotkin makkarat, pinaatti- ja veriletut, maksalaatikko, puuro, weetabix, suurin osa hedelmistä, leivänpäälliset, maitotuotteet ja tietenkin herkut. Joskus lisäksi uppoamaan saa leipää, perunaa, jokusen kasviksen. Onneksi kumminkin kasvaa käyrien mukaan, vaikka ruokavalio on suppeampi kuin pitäisi olla.

Tässä vaiheessahan viimeistään neuvolantäti kysyisi: eikö sinua yhtään huolestuta lapsen ruokavalio tai sen puute? Kyllä voin sanoa että huolestuttaahan se hieman. Mutta kun ei lasta pysty pakottamaan syömään ruokaa, joka joko maistuu tai tuntuu pahalta suussa. Mulle riittää, että lapsi kumminkin jotain syö. Riittää, että lapsi kasvaa. Myös tieto siitä, että jossain vaiheessa (likempänä 7v ikää viimeistään) lapsi kumminkin rupeaa ruokavalioonsa hyväksymään sitä sun tätä ruoka-ainetta, tuo tilanteeseen helpotusta.

Eikä meillä tarjoilla ruoka-aikoina vain lasten hyväksymää ruokaa, vaan ruoka tehdään kokoporukalle kerralla, hyväksy lapsi ruuan tai sitten ei. Eikä meillä harrasteta väliruokailuja. Jokaisella meistä on siis valinnan vapaus syökö ruokaa ruoka-aikana, vai odottaako tyhjällä mahalla seuraavaan ruokaan. Piippana ja Santtu ne tuntuvat välillä jättävän kokonaan ruuan syömättä ja odottavan seuraavaa ruokailuaikaa. Poju on ainut joka syö mitä vain, tai ainakin maistaa kaikkea uuttakin.